Vs: Pelitapa
Kirjoittelin tuolla Lukko-Ilves -otteluketjussa jo hieman tästä aiheesta, mutta otetaan täällä vielä tarkemmin kiinni tästä, koska ongelma ei kosketa vain yhtä ottelua.
Tällä hetkellä tilanne on se, että Ilveksen pelin sekoittaakseen vastustajan ei oikeastaan tarvitse tehdä muuta, kuin odottaa keskialueella Ilves-viisikon ensimmäinen lähtö omalta alueelta. Ilveksen viivelähdöt ovat nimittäin sen verran nopeasti opeteltu, ettei tuossa tarvitse muuta kuin odottaa ensimmäinen avaussyöttö pakilta ja ajaa syötön saanut pelaaja pussiin. Noin 80 %:ssa Ilveksen hyökkäyksiin lähdöistä syöttö lähtee niin myöhään (tai sitten hyökkääjät ovat karanneet liian aikaisin), että kiekon vastaanottava pelaaja on kaukana ketjukavereistaan.
Tässä vaiheessa vastustajalle riittää, että kaksi pelaajaa (esim. lähin pakki ja sentteri) antavat kiekon saaneelle ilvesläiselle paineen ja peli tyssää siihen. Nopealla käännöllä vastustaja saa lähes poikkeuksetta 2-2- tai jopa 3-2-hyökkäyksen - käytännössä lähes ilmaiseksi. Vastustajan ei välttämättä tarvitse edes kääntää nopeasti keskustaan, vaan kiekon napannut puolustaja voi vetäytyä oman sinisen alle, jolloin vaihtoehtoja pelaamiselle tulee lisää. Tällöin kiekon menettänyt Ilves-pelaaja (yleensä laituri) lähtee seisovilta jaloilta karvaamaan ja samaan rintamaan syöksyy seuraavaksi lähin ilvesläinen (yleensä sentteri), joka on siis etäisyyksistä johtuen usein sellaisella viiveellä paikalla, että hänen kannattaisi ottaa keskusta kiinni, eikä ajaa painetta ylöspäin.
Parhaassa tapauksessa tähän Ilveksen "karvausrintamaan" syöksyy vielä toisen laidan laiturikin, jolloin kaikki kolme hyökkääjää ovat muutaman metrin säteellä toisistaan. Näin kävi Lukko-matsin avausmaalissa, joskaan en muista, miten kiekko Lukko-pakille päätyi. Pointtina kuitenkin se, että Rajamäki-Talbot-Keränen -kolmikko oli menossa saman Lukko-pelaajan kimppuun, jolla oli kuitenkin kaikki aika heittää helppo avaussyöttö keskiympyrään Azevedolle. Näin käynnistyi 3-2-hyökkäys, josta siis avausmaali syntyi.
Vastaavia tilanteita oli pelissä lukuisia, mutta meidän onni oli, että lukkolaisten syöttöjen laatu petti ratkaisevalla hetkellä tai joku ilvesläinen sai sen verran lavan reunaa syötön väliin, ettei kiekko päätynyt vastaanottajalle. Ilveksen ongelma (tai yksi niistä monista) näyttää olevan se, että karvaamaan päästään sekunti liian myöhään, jolloin kaksi tai jopa kolme pelaajaa syöksyy silmät kiiluen kohti vastustajaa. Useimmiten kiekollisella vastustajalla on kuitenkin jo rintamasuunta peliin päin, joten ratkaisevan ensimmäisen syötön antaminen on helppoa. Tästä seuraa se, että Ilves-rintama kääntää suuntansa taas seuraavaa kiekollista kohden ollen tässä vaiheessa vielä enemmän myöhässä, sillä viive kumuloituu vastustajan syöttöjen mukaan.
Tämä pelaamisen epätasapaino johtuu mm. siitä, ettemme koskaan pääse rintamana ylös, emmekä ole sitä kautta valmiita karvaamaan menetyksen jälkeen. Se, ettemme pääse rintamana ylös, voi johtua mm. valitusta pelitavasta, syöttöjen laadusta ja ajoituksesta, syötön vastaanotosta, pelaajien liikeradoista, jne. Todennäköisesti syytä on kaikissa noissa. Oma lukunsa ovat sitten ylivoimahaut volttilähtöineen ja jätön-jätön-jättöineen.
Pointtina tässä jargoniassa on siis se, että vastustajan ei ihan hirveästi tarvitse töitä tehdä luodakseen kontrolloituja hyökkäyksiä Ilveksen päätyyn. Tämä jatkuva perässä juokseminen saa tilanteet näyttämään siltä, etteivät Ilves-pelaajat yrittäisi, mutta asia on juuri päinvastoin. Yritystä on, mutta iholle ei päästä, koska ollaan jatkuvasti perässä. Kaikki energia kuluu säntäilyyn ja tämän toivoisin myös päävalmentajamme huomaavan ennen kuin alkaa haastatteluissa peräänkuuluttaa yritystä.
Toinen asia, joka yritykseen liittyy, ovat kaksinkamppailut. Nehän me hävitään (joukkueen fyysisestä preesensistä johtuen) järjestäen, mutta tässäkin hommassa suurta roolia näyttelee pelitapa; me emme pääse vastustajan alueelle muuten kuin pitkän kuljetuksen jälkeen valmiiksi häirittyinä tai päätykiekon kautta. Pelaamme siis itse itsemme päätykiekoilla sellaisiin paikkoihin (laidat ja kulmat), jossa varmasti joudumme painimaan. Ja taas näyttää siltä, etteivät kaverit yritä, kun he lentelevät kuin rukkaset - tai eivät ainakaan pääse nousemaan maalille, joten nurkissa pyöriminen ei tuota mitään. Niinpä onkin helppo sanoa, että se on yrityksen puutteesta kiinni.
Jos opettelisimme hyökkäämään rintamana (silloin, kun vastustaja on jo ryhmittynyt), saattaisimme saada suorasta hyökkäyksestä laukaisupaikan (niin ainakin kaikki muut joukkueet saavat, pelasivatpa meitä tai toisiaan vastaan), jolloin energiaa ei tuhlaantuisi jatkuvaan rimpuiluun.
