Ketju jonne kaikkien on pakko kirjoittaa, oli asia sitten mikä tahansa

[Takaisku]

Ilvesläisyys on se, jota ei voi poistaa. Se pysyy ja porautuu koko ajan syvemmälle sieluun. Onneksi emme ole yksin. Meitä yhdistää juurikin tuo ilvesläisyys.

Ilves-kannattajan elämässä on yksi erityisen hienovarainen yhdistävä kärsimyksen muoto: naapurin jatkuva menestyminen. Ei riitä, että oma seura opettaa nöyryyttä ja eksistentiaalista pettymystä vuodesta toiseen - kaiken lisäksi kaupungin toisella puolella joku nostelee pokaaleja kuin kyse olisi vuosittaisesta veronpalautuksesta.

Se on katkeraa kateutta, mutta sellaista hiljaista ja suomalaista. Sellaista, jossa ei ehkä ääneen myönnetä mitään, mutta televisio suljetaan nopeasti heti kun mestaruusjuhlat alkavat ja joku mutisee jotain "muoviseurasta" samalla kun sisällä kiehuu kuin isoisän pontikkapannu metsänuotiolla.

Pahinta ei ole edes itse pokaali, vaan se huolettomuus. Se tapa, jolla naapuriseuran kannattajat puhuvat finaaleista kuin ne olisivat luonnollinen osa kevättä, vähän kuten siitepöly tai katupöly. Ilves-kannattajalle finaalit ovat enemmänkin mytologinen käsite, jota tarkkaillaan turvallisen etäisyyden päästä mustavalkoisten valokuvien, dokumenttien ja vanhojen VHS-kasettien kautta.

Ja silti kateudessa on jotain kaunista. Se pitää liekin hengissä. Jokainen naapurin mestaruus ruokkii ajatusta siitä, että ehkä joskus vielä roolit vaihtuvat. Ehkä vielä joskus Ilveskin nostaa pokaalia eikä vain odotuksia syksyllä.

Mutta siihen asti Ilves-kannattaja jatkaa jaloa tehtäväänsä: katsoa vierestä, kärsiä arvokkaasti ja muistuttaa itselleen, että "meillä sentään on historia" - vaikka pölyisimmät muistot alkavatkin jo kuulostaa kansantaruilta.

Lieneekö Ilves-kannattajan viimeinen ajatus ennen vaipumista ikuiseen lepoon huojentava ajatus kärsimyksen päättymisestä vai siitä, että mestaruus jäi näkemättä? Sen aika näyttää.

 

[Takaisku]

Tässä ku @Takaisku kirjotuksia lukee ja miettii, ni ei voi välttyä ajatukselta että Ilvesläiset on jonkun ylemmän tahon koekaniineja. Seurataan miten paljo ihmislapsi kestää häviämistä ja kärsinystä, laitetaan vielä naapuriksi mestaruuskone kadunvarsilippuineen "ilahdutamaan".

Ajatus jäi vaivaamaan ja kehittelin eräänlaisen mielikuvaharjoituksen omaa loputonta tuskaa ammentaen:

Välillä alkaa aidosti tuntua siltä, että Ilveksen kannattajat ovat jonkin korkeamman tahon pitkäkestoisessa sosiaalisessa kokeessa. Ei tavallinen ihminen nimittäin voisi altistua vuosikymmenestä toiseen samalle toivon, romahduksen ja "ensi vuonna sitten" -syklille ilman että joku kerää samalla tutkimusdataa.

Ehkä jossain on valkotakkinen työryhmä, joka seuraa monitorilta miten paljon ihminen kestää ennen kuin lopullisesti lakkaa uskomasta ylivoimaan keväällä. Ja aina juuri kun toivo alkaa hiipua, koehenkilölle annetaan pieni palkinto: hyvä runkosarja, lupaava hankinta tai seitsemän ottelun voittoputki marraskuussa.

Sitten tutkijat tekevät muistiinpanoja.

"Kiinnostavaa", joku sanoo. "Kohde uskoo edelleen mestaruuteen huhtikuussa, vaikka aiemmat tulokset osoittavat täydellistä ehdollistumista pettymykseen".

Ja kaikkein hämmästyttävintä on, että Ilves-kannattaja ei edes kapinoi koetta vastaan. Hän maksaa kausikorttinsa, analysoi uudet hankinnat ja palaa syksyllä hallille kuin laboratoriohiiri, joka on oppinut yhdistämään summerin äänen eksistentiaaliseen kärsimykseen.

Ehkä juuri siinä piilee kokeen todellinen tarkoitus: selvittää kuinka paljon toivoa ihminen kykenee tuottamaan täysin ilman palkintoa.

 

[jurgen]

Ajatus jäi vaivaamaan ja kehittelin eräänlaisen mielikuvaharjoituksen omaa loputonta tuskaa ammentaen:

Välillä alkaa aidosti tuntua siltä, että Ilveksen kannattajat ovat jonkin korkeamman tahon pitkäkestoisessa sosiaalisessa kokeessa. Ei tavallinen ihminen nimittäin voisi altistua vuosikymmenestä toiseen samalle toivon, romahduksen ja "ensi vuonna sitten" -syklille ilman että joku kerää samalla tutkimusdataa.

Ehkä jossain on valkotakkinen työryhmä, joka seuraa monitorilta miten paljon ihminen kestää ennen kuin lopullisesti lakkaa uskomasta ylivoimaan keväällä. Ja aina juuri kun toivo alkaa hiipua, koehenkilölle annetaan pieni palkinto: hyvä runkosarja, lupaava hankinta tai seitsemän ottelun voittoputki marraskuussa.

Sitten tutkijat tekevät muistiinpanoja.

"Kiinnostavaa", joku sanoo. "Kohde uskoo edelleen mestaruuteen huhtikuussa, vaikka aiemmat tulokset osoittavat täydellistä ehdollistumista pettymykseen".

Ja kaikkein hämmästyttävintä on, että Ilves-kannattaja ei edes kapinoi koetta vastaan. Hän maksaa kausikorttinsa, analysoi uudet hankinnat ja palaa syksyllä hallille kuin laboratoriohiiri, joka on oppinut yhdistämään summerin äänen eksistentiaaliseen kärsimykseen.

Ehkä juuri siinä piilee kokeen todellinen tarkoitus: selvittää kuinka paljon toivoa ihminen kykenee tuottamaan täysin ilman palkintoa.

Minua on leimattu tuuliviiriksi, joten 100% varmasti olen tuossa kokeessa mukana koko elinaikani! Tuo kirjoitus sopii täydellisesti tähän!

Olisi muuten täydellinen kohde väitöskirjan tekoon.

 

[Teme-74]

Minua on leimattu tuuliviiriksi, joten 100% varmasti olen tuossa kokeessa mukana koko elinaikani! Tuo kirjoitus sopii täydellisesti tähän!

Olisi muuten täydellinen kohde väitöskirjan tekoon.

Ens vuonna putkahtaa kirja ulos. Kertoo Ilveksen kannattajista jossa päähenkilönä Jurgen.
Mistä tietää vaikka tuliski.