En oikein osaa edes sanoa, mikä ajoi kirjoittamaan tämän, mutta jokin minussa halusi vain päästää nämä fiilikset ulos. Ehkä tämän kautta pääsee itsekin eteenpäin. En tiedä. Joka tapauksessa halusin jakaa oman, aika lyhyen ja pienen tarinani.
Muutin Tampereelle seitsemän vuotta sitten. Ennen muuttoa olin käynyt koko elämäni aikana tasan yhdessä liigapelissä. Olin silloin lapsi, enkä muista tapahtumasta juuri mitään, muistan vain, että isäni työpaikka oli järjestänyt tapahtuman ja peliin päästiin ilmaiseksi. Ennen sitä, ja myös sen jälkeen, jääkiekon seuraaminen rajoittui omalta osaltani käytännössä MM-kisoihin. Niitä seurasin aina. Oli jotenkin hienoa katsoa, miten pieni Suomi pärjäsi muita isoja valtioita vastaan. Tarinat ja tunnelma veivät mukanaan, vaikken itse lajia kovin syvällisesti ymmärtänytkään.
Pari vuotta Tampereelle muuttamisen jälkeen kävin tutun kautta kourallisessa liigapelejä. Näihin kuului muun muassa Tapparan finaalisarja TPS:ää vastaan sekä seuraavan kauden Tapparan runkosarjapelejä. Jostain syystä Tapparan meininki tuntui minusta aina jotenkin pliisulta. En osaa sitä täysin selittää, jokin vain puuttui. Tapparan kannattaminen tuntui väärältä. Aina ennakkosuosikki, aina menestyksen äärellä. Olen kaikessa urheilussa ollut sellainen, että altavastaajien kasvutarinat kiinnostavat enemmän. Näin jälkikäteen voi todeta, ettei Ilves mikään varsinainen altavastaaja ole, paitsi siinä mielessä että mestaruudesta on kulunut ikuisuus.
Sitten löysin Ilveksen jääkiekkojoukkueen. En enää täysin muista kausien tarkkaa aikajanaa, mutta ensimmäinen iso Ilves-pettymys osui Pelicans–Ilves playoffs-sarjaan. Olin lukenut uutisia ja ymmärsin, että Ilves oli selkeä ennakkosuosikki. Kaikki muistavat varmasti, miten sarja päättyi. Olin tuolloin vielä hyvin alkuvaiheessa Ilves-kannattajana ja ajattelin, että kyllä tämä tästä vielä kääntyy. Näin Ilveksellä olevan kaikki edellytykset voittaa mestaruus tulevaisuudessa.
Aloin seurata liigaa intohimoisesti. Ostin Liigapassin ja huomasin pian katsovani kaikki Ilveksen pelit. Hurahdin Ilveksen pelaamaan kiekkoon täysin. Samoihin aikoihin aloin lukea Jatkoaikaa, koska sieltä sai paljon mielenkiintoista taustatietoa eri joukkueista, erityisesti Ilveksestä. Runkosarjan loppupuolella löysin myös Ilvesfoorumin ja ymmärsin, miksi Jatkoajan Ilves-keskustelu oli niin hiljaista. Olin aidosti iloinen löytäessäni foorumin, paljon porukkaa, paljon tietoa, paljon tunnetta. Siitä lähtien foorumin lukemisesta tuli päivittäinen tapa.
Sitten alkoivat playoffit ja tuli toinen iso pettymys: KalPa-sarja. Jos muistan oikein, KalPan kaatamalla olisi tie vienyt Tapparaa vastaan finaaleihin. Ajatus paikallisfinaaleista tuntui älyttömän kutkuttavalta, koko Tampere, koko Ilves-yhteisö. Mutta taas playoffit päättyivät lyhyeen. Pettymys oli valtava. Olin häkeltynyt siitä, miten Ilves jälleen hävisi ratkaisevat pelit. Vaikka runkosarja ei ollut totaalista dominointia, olin nauttinut peleistä ja uskonut, että tällä nipulla mennään pitkälle.
Sitten alkoi Tommi Niemisen ensimmäinen kausi. Ajattelin, että nyt on käsissä todella kova valmennus ja laadukas joukkue. Tappara kyykkäsi joulun jälkeen ja ajattelin, että nyt on se hetki. Katsoin kaikki Ilveksen pelit, kävin hallilla 8–10 kertaa ja elin mukana täysillä. Ja taas vastassa oli KalPa ja lopputulos oli se mikä oli. Tässä kohtaa ajattelin ensimmäistä kertaa vakavasti, että tuleeko tästä oikeasti mitään. Pidin koko kesän taukoa foorumista, en seurannut uutisia tai kokoonpanoja. Huomasin myös, ettei kuumeinen odotus kauden alkuun ollut enää samanlaista. Jotain oli muuttunut.
Ilveksen viime vuosien playoffit olivat jättäneet pahan maun suuhun. Ei tiukkoja, raastavia seiskoja, ei viime hetken tappioita, vain selkeitä sarjatappioita, hengetön viimeinen puhallus kauteen. Ne pelit, joilla on merkitystä, päättyivät aina samalla tavalla.
Tullaan tähän kauteen. Vaikka intohimo oli laimentunut, lähdin silti mukaan täysillä. Ostin taas Liigapassin ja seurasin kaikki Ilveksen pelit, vaikka perheeseen oli syntynyt esikoinen. Ne, joilla on lapsia, tietävät mitä se vaatii. Halusin silti uskoa Ilvekseen. Alun kyntämisen kyllä kestin, mutta ensimmäinen tai toinen runkosarjan tappiollinen paikallispeli Tapparaa vastaan jäi mieleen. Ilves oli mielestäni hengetön, ja kesken pelin raivostuin niin, että päätin lopettaa seuraamisen. Irtisanoin Liigapassin pelin aikana, enkä katsonut enää pelejä, vaikka passi oli voimassa.
Voittoputki taisi tulla tämän jälkeen, ja aloin taas miettiä, onko tämä se hetki? Onko pelitapa nyt sisällä? Ikosen tilanteesta olin harmissani, vaikka en ollut nähnyt hänen pelejään paljon. Ymmärsin kuitenkin täysin hänen merkityksensä seuralle ja kannattajille. Bryggman-huhut toivat hetkeksi toivoa ja ajattelin, että ehkä tämä on pelillisesti jopa parempi ratkaisu.
Eilinen Pelicans-peli kuitenkin turhautti valtavasti. Ilves teki töitä, Pelicans voitti parilla helpolla paikalla. Suutuspäissäni luin foorumia ja huomasin, että Bryggman-keissikin saattaa kaatua. Se tuntui itselleni jonkinlaiselta viimeiseltä niitiltä. Ajatus siitä, että kumpikaan ei tule, rikkoi jotain. Tällä hetkellä fiilikset ovat oudon neutraalit. Aion katsoa loputkin pelit ja kannustaa Ilvestä kauden loppuun asti, mitään ei ole vielä hävitty. Silti pelkään, että historia toistaa itseään. Että edessä on taas pettymys niin tämä kuin seuraavankin kauden osalta.
Tiedän hyvin asemani Ilves-kannattajana. Olen ollut mukana vasta vähän aikaa verrattuna moniin teihin. En osaa edes kuvitella, millaista tuskaa pitkäaikaiset kannattajat ovat käyneet läpi. Ymmärrän täysin, jos tämä kirjoitus ärsyttää. Silti halusin tämän jakaa. Jotenkin tuntuu, että odotukset ovat olleet viime vuosina todella korkealla, ja kiitokseksi saamme aina kauden päätteeksi valtavan pettymyksen. Muuttuuko tämä ikinä?
En vieläkään oikein tiedä, mitä tällä hain. Ehkä vain sen, että sain nämä fiilikset ulos. Toivotaan, että voin tämän tai vaikka seuraavan kauden jälkeen palata tähän kirjoitukseen ja muistella näitä hetkiä lämmöllä, että täältä me oikeasti vielä noustiin, mutta aika sen meille kertokoon....
