Menee vähän ot:n puolelle mutta jokapäiväisessä elämässäni ikuinen voimavara joskus vaikeina hetkinä on, kun kävelen Tammelan ohi niin näen omin silmin sen, miten olosuhteet on kehittynyt meidän kaupungissa ja meidän seurassa. Paljasjalkaisena tamperelaisena olen nähnyt tämän uudelleensyntymisen koko evoluution vanhasta Tammelasta lähtien. Aluksi satunnaisesti iskän kanssa vanhan Tammelan pääkatsomossa ja nyt lähes neljän vuoden putki jokainen kilpailullinen kotipeli paikanpäällä ja lähes kaikki harkkapelit. Omasta puolestani kun puhun niin hieno huomata myös se, ettei ole enään vain ne harvat ihmiset, jotka hengittävät Ilvesjalkapalloa. Pelipäivänä kaduilla ja lähibaareissa Ilves-kaulaliinoja vilisee rutkasti. Milanon reissulla näin omin silmin, mitä pelipäivä merkitsee ihmisille Italiassa, maa joka hengittää jalkapalloa. Nyt se sama on täällä vähän pienemmässä mittakaavassa. Tämän kaiken keskellä eläminen on niin palkitsevaa, että se vie vaikka läpi harmaan kiven silloin kun on vaikeeta. Jalkapallon ilosanoma ja lutuuri on sitä parasta terapiaa mitä on.
Seurani on se, missä synnyin, minkä ympärillä kasvoin ja minkä näen päivittäin läheltä. Ei ole montaa hetkeä elämässä, etten miettisi tämän seuran asioita. Pelipäivä ja siihen valmistautuminen on koko päivän kestävä juttu ja koko ensiviiko menee edellisen pelin pohtimiseen ja seuraavan viikonlopun pelin valmistautumiseen. Nälkäkuoleman välttämisen jälkeen en tiedä mitään parempaa sijoitusta rahoillani kun oma seura.